Syksy on jo pitkällä, kun kirjoitan tätä blogiani pienen tauon jälkeen. Tänään on masentanut kovasti.Koko ajan on ollut sellainen huonon näkemisen olo.En tiedä huomaako sitä muut, mutta luulen joskus saavani pitkiä katseita tämän takia, kun katselen ympärilleni pitkään ja hitaasti.Muuten ympärillä oleva maisema olisi täyttä sotkua.Tuosta sitten ajatuksiini tunkeutuu pelko, jospa se on aivokasvain tai ehkä aivoni vaurioituivat pienessä kolarissa.Alakoulussa kärsin yökastelusta.Usein heräsin märkään kylmään tunteeseen.Olin kastellut alleni.Tiesin jotain olevan vialla elimistössäni.En voinut olla huoleton, itsekäs, tulevaisuuteen luottava varhaisteini.

Masennustani aiheuttavista seikoista tärkeimmät ovat yksinäisyys, työttomyys, joka jatkuu edelleen, enkä tällä itseluottamuksella usko saavani työtä, johon kykenen ja jota olen hakenut.Saan aina tyytyä viestiin."Valitettavasti valinta ei juuri tällä kertaa osunut kohdallenne, mutta parempi onni seuraavalla kerralla." Olen varmaan niin vastenmielinen ja huono työntekijä.Joopa joo.Poikaystävää en ole tavannut vieläkään. Ei tosin mikään ihme, kun en ole kunnolla etsinytkään. Miten se tapahtuu? En oikein osaa noita flirttailu, treffi-juttuja.Olen siis liian huono, kykenemätön ihminen tekemään työtä tai seurustelemaan.Jotenkin ajattelen, että sitten jos ja kun joskus seurustelen ahdistun siitä, kun joudun tekemään asiat jonkin tietyn kaavan mukaan.Täysin erilaista hyvin sosiaalista ihmistä en voi kuvitella kumppanikseni. Siinä sitten kulkisin kaikenmaailman riennoissa hapan ilme naamallani. Niin, kuka jaksaisi katsella hapanta naamaani.

Mitä voi kasvaa nuoresta tytöstä, joka haukutaan lyttyyn?

Minut haukuttiin totaalisesti peruskoulun viimeisillä luokilla.Olin täysin omituinen hylkiö, jonka seura sai muut ahdistumaan, inhoamaan minua, ajamaan pois joukostaan.Yksin, täysin yksin jouduin olemaan toisten katseiden ja ilkeilyn kohteena.Ehkä ujouteni, arkuuteni aiheutti sen. Näytin varmaan vaivaantuneelta, ahdistuneeltakin muiden seurassa.Tässä kaikki tällä kertaa, jos joku viitsi lukea.

 

 

Elokuu viimeinen kesä kuukausi on aluillaan. Vielä voi nauttia helottavasti paistavasta lämpimästä auringosta.Olen kerännyt auringon säteitä aina, kun vaan olen kerinnyt, vaikka en tiedä näkyykö se minusta millään lailla, kun olen pohjoismaisen vaalea ihoinen.Alku syksyn illat ovat tunnelmallisiakin, kun voi alkaa polttaa kynttilöitä ja katsella kuutamoa.

Mielialani on vaihdellut päivästä riippuen synkästä alakulosta rauhalliseen tyyneyteen. Tänään itkin kauan aikaa lohduttomasti yksinäisyyttäni, poikaystävän puutetta, maailman epäoikeuden mukaisuutta, väkivaltaa, kuolemaa, sairauksia, siis kaikkea mahdollista kurjuutta.Kukaan ei tullut lohduttamaan.Tajusin ettei minulla ole koskaan ollut oikein hyvää ystävää, jonka kanssa olisin voinut olla täysin oma itseni eikä suhteelle olisi mitään tarkkoja rajoituksia.Kaikki tähän astiset kaverini ovat olleet hyvin erikoisia persoonia, liian itsekkäitä ja muutenkin kova luonteisia.Olen aina kokenut joutuvani mielistelemään ja ehdottelemaan tekemisiä, kun toinen on ollut passiivinen.Aivan kuin toinen olisi jatkuvasti oven raossa kurkkimassa ulos, milloin pääsee pois luotani.Jo lapsuudesta muistan useita kiusaamistilanteita.Kerran minut lukittiin pimeään varastohuoneeseen, milloin sain risusta naamalle, joku piilotti hiuspidikkeeni, ääntäni pilkattiin, pyöräni väriä, vaatteitani haukuttiin. Tässä vain osa mitä nyt tulee mieleen.Uusien ystävien löytäminen on vaikeaa, kun en tykkää hirveästi puhua pinnallisia juttuja ja olen varuillani. En luota helposti kehenkään.Joskus tuntuu kuin kukaan ei enää kaipaisikaan uusia tuttavuuksia. Kaikilla olisi ne parhaat jo saadut omat ystävänsä.Kumpa edes joskus hamassa tulevaisuudessa tapaisin mukavan, ystävällisen, fiksun, huumorintajuisen, raittiin miehen, jonka kanssa kemiat toimisivat.Olen myös miettinyt tätä nykyistä elämää kauheaa suorittamista päivästä toiseen. Aivan kuin koko yhteiskunta olisi suunniteltu vain yhdentyyppisiä ihmisiä varten.En voi uskoa, että tuo sivuni kävijämäärä laskuri pitää paikkaansa. Kuka jaksaisi lukea päiväkirjaani. :(

 

 

 

 

Taas on käynnissä tuo joka kesäinen Tangomarkkinoiden pistelasku hehkutus. Kypsyttää...Huoh!Mielestäni riittäisi jos tangokisoja pidettäisiin vaikka 3 vuoden välein. Ei tahdo muistaa minkä niminen Riitta Rännilä minäkin vuonna valittiin. Itse muistan nähneeni ensimmäiset tangokisat joskus 80-luvulla, olisiko ollut kisat missä Arja Koriseva valittiin tangokuningattareksi. En kyllä vapaaehtoisesti aukaisisi televisiota vain katsoakseni kuka siellä tällä kertaa laulaa lurittelee.Usein kesäisin ajallessani autolla kesämökki kunnassamme kuulen radiosta jonkin vanhan tangon. Alkaa ahdistaa se tunne, kun aika vaikuttaa pysähtyneen.

Kaipaisin vaihtelua. Miltä tuntuisikaan olla jossain luontovaelluksella paistaa makkaraa nuotiolla, nauttia luonnosta ja liikkua lihaksensa vetreiksi vaihtelevassa maastossa.Tälle kesälle on vielä kokematta hauska baari-ilta myöhäisinä kotiintuloineen kuulaassa kesäyössä. :( Todellisuus on kaukana tuosta haaveesta. Todennäköisesti istuisin koko illan yksin katsoen muiden hauskanpitoa.Valitettavasti en asu seudulla, jossa olisi luontevaa mennä yksin baarin täällä ei ole baarikulttuuria, kuten vaikka Englannissa.Täälläpäin saattaa käydä niinkin, että on ainut baarikävijä koko baarissa. Siis mitkä mahdollisuudet löytää itselleen seuralainen, jos ei sitten halua rakastua omaan itseensä, joka sekin on kohdallani epätodennäköistä. Tuskin menee päivää etten ajattelisi jotain negatiivista itsestäni. Peiliin katsoessani löydän heti tusinan pikku vikoja, joista alan mollata itseäni.Aina on olemassa ne 5 piilokiloja, jotka odottavat laihdutuksen aloitusta. Tämmöistä lauantai iltana, ei siitä baari illasta tullut taaskaan mitään.  

 

 

 

 

 

 

 

On ollut mitä kaunein lämpöisin kesä päivä. Mielialani on jostain syystä ollut päinvastainen synkkä kuin aarnio metsä.Ahdistaa se etten pysty nauttimaan oikein mistään.Tunnen itseni  niin vajaavaiseksi, tyhmäksi, ja kaikinpuolin kelpaamattomaksi. En osaa kirjoittaa kunnolla tätäkään päikkäriä. En vain saa ajatuksiani kirjalliseen muotoon siten kuin haluaisin. Tänään tein jokapäiväistä työpaikan hakuani, mutta en löytänyt yhtään itselleni soveltuvaa paikkaa.Olen siis surkimus, joka ei löydä työtä, miestä, ystäviä ei mitään.Kyyneleet valuvat noroina pitkin poskiani.Olen niin surullinen, että tuskin jaksan silmiäni avata.Tämä koko elämä tuntuu niin käsittämättömältä. Jatkuvaa kilpajuoksua rahan, tavaran, ulkonäön ja kaiken turhan perässä. Koko ajan joutuu näytellä jotain, että kelpaa toisille.Et ole mitään jos sinulla ei ole kunnon ammattia, työtä, lapsia tai et ole röyhkeän rohkea itsevarma.

Alan olla jo vanhanpiian iässä,Ikävä kyllä vanhenemista ei voi pysäyttää.Huomaan halveksivia katseita kävellessäni kaupungilla. Pari teinityttöä kävelee ohitseni kuiskii,alkaa nauraa.Nuori pari kävelee puistossa, istuu suihkulähteen vieressä olevalle tyhjälle penkille. Komea vaalea hiuksinen nuori mies kietoo kätensä pyöreähkön brunetti naisen olkapäälle suutelee tätä. Tyttö kääntää katseensa minuun  ja hymyilee. Koetan hymyillä takaisin, jotta en paljastaisi kuinka paha olo mulla on. Nieleskelen palaa kurkussani, kyyneleet pyrkivät silmiini saaden näkymät usvaisiksi.Tuo, tuo kaikki on jotain johon en pysty, en kelpaa. Jatkan kävelyäni yksin eteenpäin kauppaa kohti itkien sisäänpäin.

Nappaan ostoskorin, kerään siihen päivittäiset ruokaostokseni leipää, sulatejuustoa, banaaneja, jogurttia, maitoa, tuoremehua, lakritsia, mynthonia ja broileria.Joku katsoo minua, koen sen arvostelevaksi jotenkin vihamieliseksi. Siispä käännän oman katseeni nopeasti kohti shampoo hyllyjä. Seison kassajonossa korini kanssa pälyillen ympärilleni. Itkeviä, kuumissaan olevia lapsia, äitejä ja muutama nuoripari. Minä yksin siinä ison tavarakuormani kera. Kukaan ei katso minua, kaikki latovat tavaroita kasseihinsa. Kassa kone piipittää tasaista tahtia. Näköni on sumuinen. Koetan rauhoittua, jotta en törmäisi vahingossa keneenkään tai aiheuttaisi muuta hämminkiä.Maksan ostokseni, kävelen ulos helteiselle kadulle.Ostokseni painavat varmaan 15kg. Selkäni taipuu kaarelle kannan kassia kaikilla voimillani. Selkä hiestä märkänä saavun vihdoin kotiin.    

 

     

 

Lapsuuden kesiä muistellessa tuntuu kuin silloin olisi aina paistanut aurinko. Kesät myös kestivät pidemmän aikaa.Näin kesäaikaan huomaa kuinka lisääntynyt auringonpaiste antaa energiaa, kun taasen toisaalta aurinkoinen ilma vaatii olemaan tehokas. Ei voi hyvällä omalla tunnolla loikoilla sisällä kirjaa lukemassa. Nyt olisi mentävä ulos, kun kerrankin on aurinkoista ja sopiva keli ulkoiluun. Olen niin herkkä ihminen, ettei säätilan vaihtelut voi olla vaikuttamatta olooni.

Tätä tekstiä kirjoittaessani olen jo käynyt nauttimassa raittiista ilmasta pyöräilyn lomassa.Harrastan kesäisin paljon pyöräilyä.Aurinko kyllä paistoi terävästi, mutta viileä tuuli jäähdytti sen verran, että ihoni meni kananlihalle.Paljon oli porukkaa liikkeellä etsimässä edullisia vaatteita ja muuta tilpehööriä.Kävin muutamissa liikkeissä katsomassa vaatteita. Pyrin käymään kaupoissa rauhallisempaan aikaan, mutta tällä kertaa koetin tehdä hieman siedätys hoitoa näille paniikkituntemuksilleni.Ennen kauppaan sisään astumista tunsin lievää hikoilua ja huimausta. En kuitenkaan perääntynyt vaan menin sisään kauppaan.Keskityin tavaroiden katseluun koittaen pitää ajatukseni positiivisina.Näköni oli taas sumeampi kuin kotioloissa.Saan kiittää itseäni, että selvisin jälleen ilman suurempia paniikkituntemuksia.

Lisäsin tänään sivuilleni kävijämäärä laskurin, jonka lukemat toivottavasti kasvavat ajan kuluessa. Kirjoituksiani saa kommentoida vapaasti, olkaa hyvät!